Osa V, Heinäkuu: Kesäloma ja kotiinpaluu

Tiistaina 5.7.2005

Aamuherätykset ja pitkät ohjelmoidut päivät ovat takana. En koskaan nuku pitkään, mutta oleellista nyt on se, että aamiaisen voi syödä rauhassa ja aikaa voi käyttää muutenkin vapaammin. Harjoittelen enää jonkin verran, ensi viikolla on vielä pari ei-niin-vakavaa keikkaa, ennen kuin kesäloma varsinaisesti alkaa.

Eilen oli jo rennompi päivä, vaikka illalla oli yksi vaihtoaikani huipentumista, Vortragsabend, trumpetistien konsertti. Jo kouluaikana nautin siitä, että koepäivä vihdoin koitti, sillä silloin ei tarvinnut enää lukea, ei ehtinyt, mitään ei enää ollut tehtävissä ja saattoi vain keskittyä itse suoritukseen. Sama pätee konserttipäiviin, harjoittelut on harjoiteltu eikä koko päivänä voi tehdä muuta kuin puhaltaa kevyet verryttelyt ja rentoutua. Voisin tietysti lukea nuotteja, yrittää sisäistää kappaleen rakennetta ja löytää uusia painotuksia ja linjoja, mutta jätän mieluummin tilaa improvisaatiolle konserttitilanteessa.

Illan konsertti meni hyvin, nautiskelin täysin rinnoin hyvästä akustiikasta ja hyvästä soittimesta, joka on minulla toiseksi viimeistä päivää lainassa. Tein järeitä tyylillisiä ylilyöntejä, mutta tuskin mauttomia, sillä kappale (Thorvald Hansenin Sonaatti) on ihanan romanttinen ja varmasti on säveltäjälläkin ollut pilkettä silmäkulmassa sitä säveltäessään. Esityksen jälkeen ojensin torven teatraalisesti opettajalleni, joka oli viikkoa aikaisemmin kertonut ilahtuvansa suuresti, jos suostuisin myös laulamaan. Hiki virtasi paitani alla, kun lauloin helteisessä salissa Schubertin Talvisen matkan ensimmäisen laulun Gute Nacht. On hieman koomista laulaa saksalaisyleisölle saksankielisiä liedejä, kun tietää olevansa salissa ainoa, joka ei ymmärrä sisältöä täysin, eikä varsinkaan osaa ääntää korrektisti. Saksalaisilla itselläänkin on kuitenkin onneksi niin monenmoisia aksentteja ja eräs tuubisti-psykologi sanoi voimakkaiden ällieni kuulostavan kovin luoteissaksalaisilta. Lauluopettajanikin kerran valitteli minulla olevan samanlaisia ongelmia peitettyjen ja avoimien vokaalien kanssa kuin syntyperäisillä Berliiniläisillä. Mikäs siinä, mieluummin sitä kuulostaa aidolta Berliiniläiseltä kuin paljasjalkaiselta Tamperelaiselta.

Keskiviikkona 6.7.2005

Viimeinen soittotunti päättyi kohteliaisuuksien vaihtamiseen, aivan yhtä kohteliaissa merkeissä aloitimme yhteistyömme lähes kaksi vuotta sitten käydessämme Heinin kanssa Grothin kotona Schlachtenseen hienostoalueella. Professori Grothan ei ole mikään tavallinen musiikinopettaja, hän on soittanut Berliinin filharmonikoissa kolmisenkymmentä vuotta ja ollut siitä ajasta kymmenisen viimeistä vuotta soolotrumpetistina, eikä maailman parhaan orkesterin soolosoittajien tarvitse kapellimestareiden naamoja ilmaiseksi katsella. Palautin vastentahtoisesti häneltä lainaamani soittimen ja ojensin vielä Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan Poika-kirjan saksankielisen käännöksen kiitoksena kuluneesta kesästä.

Olo on helpottunut, olen saavuttanut tavoitteeni, ja voin turvallisin mielin aloittaa lomani. Ennen syyskuuta minun on vain päätettävä, soitanko diplomitutkinnon vuoden päästä vai en. En aio hakea enää erikseen diplomikoulutukseen, en tunne siihen nyt kutsumusta, sillä tunnen olevani kypsä päättämään trumpetinsoitto-opinnot pian. Tämän kesän aikana olen nimittäin alkanut voimakkaasti tuntea, että minun on aika siirtyä eteenpäin. "Eteenpäin" voi tarkoittaa päätoimiseksi opettajaksi siirtymistä, mutta todennäköisemmin se tarkoittaa laulunopiskelijaksi ryhtymistä. Olen melko huonosti pystynyt keskittymään lauluopintoihin täällä, ja se on tuntunut hyvin ahdistavalta. Minulle laulaminen on ilman muuta ominaisin tapa ilmaista itseäni, ja ihmettelen, että mikä on se jarru, joka on aina estänyt minua tunnustamasta sitä itselleni.

Jussin suuri ilta Komische Operissa koitti tänään, mutta valitettavasti flunssa vei äänen eikä hän voinut laulaa näytöstä loppuun. Talon väki oli kuitenkin niin vakuuttunut harjoituksissa kuulemastaan kaunisäänisestä tenorista, että mies on palaamassa lavalle jo ensi kaudella.

Maanantaina 11.7.2005

"Oletko Suomesta?" kysyi koulun kahvilan neiti, minua kolmisenkymmentä vuotta vanhempi myyjätär, maireasti hymyillen noin kuukausi sitten. Hämilläni vastasin myöntävästi odottamattomaan kysymykseen, ja sain kuulla silmäni paljastaneen minut suomalaiseksi. Täti piti kovasti Eläkeläiset- yhtyeestä, ja taisipa M.A. Numminenkin olla tuttu. Kysyin, onko hän huomannut, että kahvilassa asioi usein toinenkin suomalainen, erehdyttävästi Suomi-neitoa muistuttava sinisilmäinen ja Elovenatukkainen nuori nainen. Kassa ei puheenaiheenvaihto kiinnostanut ja myöhemmin esitellessäni Hannaliisan hänelle, hän vain nyökkäsi välinpitämättömästi. Mutta minut nähdessään hän edelleen aina hymyilee.

Nuoremmat naisystäväni sen sijaan katoilevat ympäri maailman ja eilisen, viimeisen tapaamisen Marian kanssa, jälkeen kaupunki tuntuu taas toisenlaiselta. Tällä viikolla on ollut ja tulee olemaan paljon läksiäisiä, ahkerimmat lähtevät töihin kotimaihinsa ja laiskemmat tai rikkaammat lomailemaan, kuka minnekin. Olo on tietysti haikea, kolmessa kuukaudessa tänne muodostui oma maailmansa, joka nyt pala palalta hajoaa. Kaupunki jää, ja onneksi tänne jää tuttuja.

Perjantaina 15.7.2005

Huhtikuussa Universität der Künsteen tuli vain neljä musiikinopiskelijaa vaihtoon, minun lisäkseni kaksi sellistiä ja yksi säveltäjä. Aloimme säveltäjän kanssa intoilemaan heti ensimmäisinä päivinä, että hän voisi omituisesta kokoonpanostamme huolimatta säveltää meille kappaleen, jonka sitten esittäisimme lukukauden lopulla. Säveltäjä Sam oli vetelänoloinen tyyppi enkä oikein uskonut projektin onnistuvan ja kesäkuun puoleenväliin mennessä olin jo unohtanut koko jutun. Ennen heinäkuun alkua hän kuitenkin soitti ja sanoi kappaleen olevan melkein valmis. Aloimme harjoitella, vaikka kappaleen sävellystyö oli edelleen kesken. Viikko sitten se kuitenkin lopulta valmistui ja pystyimme melko turvallisin mielin tekemään päätös esittää se. Kappale oli teatraalinen, hyvin outo ja erittäin vaikea. Soitin trumpettia ja lauloin ja puhuin, joskus jopa samaan aikaan. Teoksessa minulla oli soolo, jossa esitin erään unkarilaisen runon lausuen konsonantit ja soittaen vokaalit niin, että jokaiselle vokaalille oli oma sävelkorkeutensa, esimerkiksi vokaalin o kohdalla soitin aina sävelen e. On olemassa myös toinen sävellystekniikka, jossa sanan voi muuttaa säveleksi. Turussa oli aikoinaan soitettu kaupungin herroille fanfaaria, jossa oli sävelkulku h - ais - d - a - g - a - a - b - as - g - a. Kummassakaan tapauksessa sanan sisältö ei tietenkään, ja jälkimmäisessä tapauksessa onneksi, välity kuulijalle ainakaan ensi kuulemalta, mutta sehän ei ole tarkoitus, tärkeätä on uudenlaisten ilmaisumuotojen keksiminen. Esitimme kappaleen pienelle yleisölle päärakennuksen sisäpihalla sijaitsevassa tunnelmallisessa puistossa, enkä ollut uskoa todeksi, että kesälomani oli vihdoin alkanut!

Sunnuntaina 17.7.2005

Jouni ja Partatimo laskeutuivat Berliiniin muutama päivä sitten ja olen vihdoin päässyt näkemään myös taidenäyttelyitä. Yksi koko kevään suurimmista elämyksistä oli kuitenkin Kasvitieteellinen puutarha, jonka lumoa en voi vastustaa enkä sanoin selittää. Koin saman vuosia sitten Tukholmassa ja Tampereella tapasin loppukeväästä pyöräillä koulusta kotiin Arboretumin kautta, sillä luonnon kauneus on kuitenkin ehkä se kaunein kauneus, päämäärä, johon taiteessa pyritään. Jos osaisin sanoa sanan tai laulaa sävelen, joka olisi lähellekään yhtä rauhoittava kuin kesätuulen suhina koivuissa, olisin saavuttanut jotain, mitä kukaan minkään taidemuodon harjoittaja ei ole koskaan saavuttanut. Yhdenkään näyttelijän katseessa ei ole koskaan ollut sitä intensiivisyyttä, jolla puistossa asuva kettu meitä katsoi.

Naiskauneus on tietenkin oma lukunsa ja eilisillan juhlien jälkeen olin ensimmäistä kertaa elämässäni menossa saksattaren kanssa tärskyille. Olimme Jounin kanssa mielet matalina, sillä epäonnen aalto oli pyyhkäissyt pohjalaisserkusten yli kovalla kädellä. Tanssin suomalaista tangoa kyseisen neidon kanssa ja puhelin pehmeitä, mutta illan päätteeksi hän oli kuitenkin häippässyt eteläamerikkalaisen matkaan, eteläamerikkalaisen, jolla oli Jounin upouusi ja kaikkien ihailema valkoinen hattu päässä. Minulla oli kuitenkin puhelinnumero, mutta treffeistäkin jäi muistoksi tyttöystävän tai vaimon sijaan vain lievähkö vilustuminen, sillä ulkoilmateatteri kaatosateessa ei ole niitä terveellisimpiä harrastuksia.

Tänä aamuna Janinan ihanat ystävättäret kuitenkin piristivät meidän poikamiesukkopahojen sunnuntaiaamua, laitoimme heille maittavan brunssin tyypilliseen Berliiniläiseen tyyliin, jonka sitten nautimme kotonamme Saalestrassella. Appelsiinimehua, croissantia, sämpylää, leikkeleitä, juustoja, munia ja tietenkin Sektiä, eli saksalaista kuohuviiniä.

Keskiviikkona 20.7.2005

Jounin ja Partatimon viikon jälkeen ainakin minulla oli jalat muusina ja vietin pari päivää kotona lepäillen ja lueskellen. Olen nauttinut kesälomasta täysin sydämin, tämä on juuri sitä mitä olen kaivannut, vapautta nukkua, herätä, kävellä ja levätä oman mielen mukaan. Viimeinen viikko vierähtää käyntiin tänään, olo on melankolisen onnellinen. Olen tyytyväinen täällä, mutta lähden hyvillä mielillä Suomeen. Ikävöin ystäviäni ja perhettäni, suomen ja ruotsin kieltä kaduilla ja kaupoissa. Kaikki on nyt siis hyvin.

Torstaina 28.7.2005

Eilen haistelin Tallinnassa tuulta ja ihmettelin, mikä se on, mikä saa minut tuntemaan oloni niin kotoisaksi. Lokista sen ymmärsin, merituuli vilvoitti kasvojani, Suomenlahti! Minulla oli onneksi pari tuntia aikaa ruokailla ja kuljeskella vanhassa kaupungissa, lento Berliinistä Tallinnaan meni niin nopeasti, että en edes toivonut vielä olevani perillä. Nautin afrikkalaisessa ravintolassa kalaa ja virolaista olutta, minkä maku ei yllätyksekseni poikennut kovinkaan paljon saksalaisesta. Laivamatkan värjöttelin kannella, annoin pisaroiden roiskua kasvoilleni ja tuijotin malttamattomana kohti Suomea kuunnellen samalla suomalaisen huippuälymystön keskusteluja. "Schuokaa anteeksi, keinuttaa niin vitusti, aallokko ---", sanoi eräs herra tartuttuaan istuimeni selkänojaan. Tämä oli ensimmäinen minulle osoitettu suomenkielinen lause tuntemattomalta ihmiseltä neljään kuukauteen. Naapuripöydässä jatkettiin suunnilleen matkan puolessa välissä syvällisemmillä linjoilla, tyyliin: "Eihän täällä ole kenttää paljon paskaakaan". Tunsin olevani omieni joukossa, kotona.

On aivan liian varhaista ymmärtää matkan lopullista tärkeyttä tai vaikutusta minuun, mutta välinpitämättömästi aikaan on mahdotonta suhtautua. Ainakin sen olen oppinut, että ruumis ja mieli seuraa ihmistä joka maailman kolkkaan, itseään ei pääse pakoon, siksi on suositeltavaa pitää itsestään hyvää huolta. Kaupungin vilske on opettanut minut kunnioittamaan hitautta ja toivon sydämestäni oppineeni suhtautumaan itseeni ja maailmaamme himpun verran vähemmän tosikkomaisesti.