Osa IV, Kesäkuu: Väsynyt mies montussa

Perjantaina 3.6.2005

Vaihto-opiskelijaystäväni, jotka eivät opiskele musiikkia, ovat jo pitkään puhuneet, että minun pitäisi viedä heidät johonkin hyvään konserttiin. Universität der Künste on taideyliopisto, jossa opiskellaan muun muassa muotoilua, näyttelemistä, arkkitehtuuria ja tanssia. Musiikki-osasto on vain osa suurta kokonaisuutta, ja tästä syystä ystäväpiirinikin koostuu lähinnä muista kuin muusikoista. Vaikka ympärilläni on ihmisiä, jotka tietävät paljon Berliiniläisestä kuvataiteesta, en ole käynyt vielä yhdessäkään galleriassa. Tämä tietysti johtuu kaupungin käsittämättömän laajasta oman alani taidetarjonnasta, en ole yksinkertaisesti ehtinyt harrastamaan kun juoksen kuin hullu koira konserttitalon ja oopperatalon väliä.

Tällä viikolla Filharmonikot soittavat Leif-Ove Andsnes solistinaan Rachmaninovin toisen pianokonserton ja ajattelin, että nyt on oikea hetki viedä tuolinsuunnittelijat ja taulunmaalaajat konserttiin, sillä kukaan ei yksinkertaisesti voi vastustaa tätä teosta. Itselleni konsertti tuli olemaan eräänlainen risteys, josta en enää voi jatkaa eteenpäin. Odotukseni konserttia kohtaan olivat nimittäin niin korkeat, että jännitin koko päivän. H-hetken koittaessa kestin vielä pianon ensimmäiset painostavat soinnut, mutta jousten aloittaessa teeman sydämeni löi jo niin, että en meinannut kuulla mitään. Noin yhdeksän minuutin kohdalla, kun sellot kertaavat teeman ja pianisti piinaa kuulijoitansa ehkä maailman hienoimmalla kiihdytyksellä (hum) – pa – pa – pa di papa pam – papa padipapa ja niin poispäin, puristin podiumpenkkiä rystyset valkoisina ja silmissäni oli sumeta. Se ei enää ollut musiikin kuuntelemista, se oli hysteriaa. Se ei ollut nautinto, se oli paniikkitila. Olin kuin teinityttö 60-luvulla Beatlesin konsertissa. Illalla sängyssä ajattelin, että ensi kerralla annan vain tunnelman viedä, liikutun jos liikutun.

Keskiviikkona 8.6.2005

Huhtikuussa, kun muutin tänne, oli aika erilaista. Ikään kuin päivässä olisi ollut tunteja enemmän, sillä koskaan ei ollut kiire mihinkään kun ei oikeastaan ollut mitään tekemistä. Se oli avartava ja piristävä kokemus, tietysti myös pelottava, sillä en tuntenut ketään, eikä kukaan tuntenut minua. Siksi kukaan ei myöskään odottanut minulta mitään. Nyt vasta tajuan tuon ajan ainutlaatuisuuden, elämässähän on äärimmäisen vähän tilanteita, joissa voisi ihan oikeasti elää vain itselleen muista väittämättä.

Nyt aikaa on taas vähän ja velvoitteita paljon, ja joudun pysähtymään miettimään, että miten voin yhtäkkiä olla näin tärkeä ihminen. Niiden ihmisten takia, jotka kolme kuukautta sitten eivät tienneet minusta yhtikäs mitään ja joita ei minun tekemiseni olisi voinut vähempää kiinnostaa, revin nyt itseni riekaleiksi, jännitän, stressaan, pakotan itseni iltaisin nukahtamaan ollakseni aamulla taas virkeä ja uhraan terveyteni ja vapaa-aikani. Miksi? Olisinhan tänne tullessani voinut ottaa jääräpäisen itsekkään asenteen ja vähät välittää siitä, mitä minusta ajatellaan. Olisin ottanut kaiken hyödyn irti ja jäänyt kotiin nukkumaan kun siltä tuntuu. Sen ei olisi pitänyt olla vaikeaa. Mutta miksi minulla on niin suuri tarve toimia toisten odotusten mukaisesti?

Olen väsynyt ja tunnen antaneeni itsestäni liikaa. Kaipaan lepoa, ja ihmettelen miksi kouluja käyneen ja hyvin syöneen ja kasvatetun ihmisen pitää tehdä samat virheet vuodesta toiseen.

Perjantaina 10.6.2005

Lähetin aamulla junasta äidille syntymäpäiväonnittelut ja kiidin länteen, Zoologischer Gartenille, jonka läheisyydessä Fasanenstrassella olemme alkaneet harjoittelemaan Ernst Krenekin pikkuppooeraa Der Diktator. Kyse ei ole Hitleristä, niin kuin ensiksi luulin, vaan säveltäjää ovat innoittaneet Mussolinin naisseikkailut. Juonesta en tiedä paljoakaan, sillä orkesterimontusta ei näe lavalle ja kaiken huomion vie trumpettistemma. Jousisto on pieni ja puupuhaltimien lisäksi orkesterissa on vain yksi pasuuna, käyrätorvi ja trumpetti. Tunnelma on siis vaskisoittajan kannalta kamarimusiikillinen. Stemmani on haastava, mutta ei niin, ettenkö voisi nukkua öitäni rauhassa. Kapellimestarina on ranskalainen Errico, joka puhuu saksaa miellyttävällä aksentilla ja selkeästi. Hän on vaativa mutta lempeä, joten harjoituksissa tulee keskittyä mutta ei pelätä. Vaskikollegat palkitsevat hyvän soiton hinkkaamalla jalkaa lattiaan tai potkaisemalla kevyesti ilmaan. Kiksin kajahtaessa jaloissa ei näy liikettä.

Sunnuntaina 12.6.2005

Sixti.com vuokraa kaksipaikkaisia smart-autoja viiden euron päivähintaan ja tenori Jussi Myllys kurvasi taloni eteen sunnuntaisena keskipäivän hetkenä avokattoisella mallilla. Söimme Janinan leipomaa herkullista sitruunatorttua ja nautimme teetä tunnelmallisessa asunnossamme ennen ajelua. Päivästä tuli oikein mukava, nähtyämme Charlottenburgin linnan lännessä, ihmeteltyämme kaiken historiassa tapahtuneen mielettömyyttä ja isoiksi kasvaneiden pikkupoikien suuruudenhulluutta ja näyttämisenhalua, sillä siitähän linnojen raksntamisessa on suurelta osin ollut kyse, ajoimme kaupungin toiselle laidalle, sosialismin sydämeen, itään. Muutama päivä ennen muuttoani tänne Helsingin Sanomissa oli artikkeli Alle der Kosmonautenista, kadusta, jolle on siunaantunut silmiinpistävän paljon karua ja käytännöllistä rakentamista. Yhteen taloon mahtuu kahdesta kolmeen tuhatta ihmistä, ja taloja on paljon. Arkkitehtuuria ei voi olla liittämättä silloiseen poliittiseen todellisuuteen. Jokaisella oli oma paikkansa yhteiskunnassa ja oma soppensa lähiössä, turvallista mutta määräilevää ja ahdistavaa. Katu täytti odotukseni, se oli todella vaikuttava. Itä-Berliininturismissa hämmentävää on se, että propaganda näyttäytyy taideteoksena. Koko kaupunki on suunniteltu palvelemaan poliittista aatetta, luovuutta ja kekseliäisyyttä on käytetty vain silloin kun se tukee valtiovallan aivopesua. Näin ollen Itä-Berliini on taideteoksena yhtenäinen ja eheä, sen kaduilla on sotilaan saappaan hyvä astua lujaan asfalttiin, tuhansien muiden samanmoisten rinnalla, ylevästi, punalipun hulmutessa.

Torstaina 16.6.2005

Trumpettiopettajani dramaattiset terveydentilaheilahdukset ovat nyt toistaiseksi ohi ja muutaman viikon tauon jälkeen hän pystyy taas soittamaan, mikä tekee opetuksesta tietenkin huomattavasti tehokkaampaa. Berliinissä kävi aivospesialisteja, jotka tutkivat hänet ja antoivat terveen torvensoittajan paperit.

Sunnuntaina 18.6.2005

Berliner Dom, eli Berliinin tuomiokirkko valmistui tasan sata vuotta sitten lopulliseen loistoonsa, vaikka sen rakentaminen alkoi jo vuonna 1750. Vanha pasuunaprofessori harjoitutti laiskalla kädellä renessanssiohjelmistoa illan konserttia varten ja soitimme ylväästi kuuden trumpetin ja kuuden pasuunan voimin. Berliner Dom sijaitsee hauskasti saarella, aivan kuten isoveljensä Notre Dame Pariisissa, ja on loistossaan ranskalaisen virkaveljensä veroinen, tosin pienempi. Väsähtäneistä harjoituksista ja kapellimestarista huolimatta ensemblemme soi musikaalisesti ja puhtaasti. En ollut ainoa soittajista, jolle vierailu tuomiokirkossa oli ensimmäinen. Hieman oudoksuen seuraan kanssaopiskelijoiden laimeaa mielenkiintoa kaupunkia ja sen kulttuuritarjointaa kohtaan, eräskin väitti Berliiniä tylsäksi, mikä on jo suoranainen vale.

Sunnuntaina 26.6.2005

Tällä viikolla minulla on ollut suonenvieraita pitkästä aikaa, Heli ja Gertrud piipahtivat Berliiniin katsomaan idän ja lännen ihmeitä. Olenkin odottanut että pääsisin katselemaan nähtävyyksiä tuttujeni kanssa, sillä en ole varsinaisia turistikohteita kunnolla vielä kolunnut. Suurkaupunki tarjoaa yhä uudelleen uusia elämyksiä, vaikka siellä olisi asunutkin jo tovin. Käsitykseni siitä, että täällä ei toista maailmansotaa pyritä unohtamaan, vahvistui kiertäessämme museoita. Aivan lännen keskuksessa Zoolla on kirkko, jonka rauniot, vain yksi torni, on jätetty repaleisine kattoineen pystyyn muistuttamaan tuhon mielettömyydestä. Pommitettujen osien tilalle on arkkitehti suunnitellut modernin kirkon. "Nähtävyyksiä, joita ei enää ole"- sarjaan kuuluu myös juutalaisten uusi synagoga, jonka julkisivu ja suuri kupoli ovat entisöityjä ja juhlavia, mutta sisälle astuessaan ei rakennuksen historiaan tutustumaton turisti aavistakaan, että varsinaista nähtävyyttä, suurta kirkkosalia ei enää ole. Muutamissa pienemmissä huoneissa on näyttely synagogan ja juutalaistan historiasta ja takapiha, jolla valtava kirkkosali ennen sijaitsi, on vain tyhjä ja autio.

Viikot ovat olleet melko raskaita ja odotan kesälomaa jo malttamattomana. Intoa ja mielenkiintoa riittää, mutta fyysinen väsymys kertoo siitä, että aivojen olisi kohta aika levähtää. Jatkuva uuden oppiminen ja vieras kieliympäristö kuormittaa pientä pääkoppaani. Oopperaharjoitukset loppuivat ja näytökset alkoivat, työ on hyvin mielenkiintoista mutta haastavaa, yhtään ääntä ei voi välinpitämättömästi torvesta kajauttaa, sillä jokainen sävel kuuluu paitsi orkesteriin, myös yleisöön selvästi.

Keskiviikkona 29.6.2005

Olen todella ylpeä ja onnellinen siitä, että minulla on harvinaislaatuinen mahdollisuus asua kihloissa ja raskaana olevan naisen kanssa. Mainittakoon, että kumpaankaan en ole välillisesti enkä välittömästi ollut osallisena, mutta tulen todella onnelliseksi saadessani asustella vauvakirjojen seassa ja jutella raskausajan kysymyksistä. Omaa, jo lukiossa alkanutta vauvakuumettani tämä ei ole omiaan lannistamaan, mutta minkäänlaisiin konkreettisiin hätäratkaisuihin en kuitenkaan ole ryhtynyt tai ryhtymässä.

Sunnuntaina 3.7.2005

Keskikesä on ohitettu, päivät lyhenevät ja lomani lähestyy. Huomenna on trumpetistien konsertti, tänään olisi juhlat, jotka näköjään jätän väliin sillä päiväkirjan viimeistely tuntuu nyt oikeammalta. Isä ja äiti olivat käymässä nopeasti, parin päivän visiitti hurahti hetkessä. Kalenteristani näin, että enää ei ole yhtään aikaista aamuherätystä, mikä tuntuu vapauttavalta, on mukavaa lasketella pikkuhiljaa lomaan.

Vaikka eilen oli pitkät ja hauskat valvojaiset, heräsin tänään jonottamaan lippuja Daniel Barenboimin Beethoven-konserttiin. Se oli vaivan arvoista, neljä eri duurisonaattia kuin avasivat solmuja päässäni. Ihmeellistä, miten musiikin vaikutuksen voi lähes fyysisesti tuntea psyykkeessään.

Tunsin surua ja kevyttä nostalgiaa pakatessani vanhempieni mukaan suomeen nuotteja, joita soittelin toukokuussa. Vaikka aikaa ei ole kulunut paria kuukautta enempää, on sisäisesti tapahtunut niin paljon, että tunnen olleeni täällä vuosia.