Osa II: Huhtikuu

Avoin kirje sukulaisille ja ystäville

Berliinissä 06.05.2005

Selaillessani päiväkirjamerkintöjäni kuluneen kuukauden ajalta huomaan läpikäyneeni valtavan määrän tunteita. Berliinin-aikani näyttää muodostuvan itsetutkiskelun ajaksi, käyn lävitse muistojani, ajatuksiani ja unelmiani. Olen kirjoittanut paljon ja käyttänyt hyvin paljon aikaa mietiskelyyn, sillä koen siihen valtavan suurta tarvetta. Ajattelen ajattelemasta päästyäni, ikään kuin olisin avannut padon, ja mietteet pulppuavat tietoisuuteeni, enkä voi muuta kuin hiljalleen antaa aivojen raksuttaa, omassa verkkaisessa tahdissaan.

Jo ennen tänne tuloa ajattelin, että nyt minulla on mahdollisuus tehdä jotain poikkeavaa, lopettaa suorittaminen, pysähtyä, katsoa taakse ja valita suunta tästä eteenpäin. Huomaan tulleeni sellaiseen vaiheeseen, että voisin antaa asenteideni ja luulojeni viedä vain huomatakseni elämän ehtoopuolella, että en koskaan ole itse tietoisesti valintojani tehnyt. Elän tunteiden sekamelskassa, mutta tietenkin tyylilleni uskollisena: rauhallisesti ja harkiten. En etsi suuria maailmankaikkeuden totuuksia, haen vain omaa tietäni. Tiedän, että elämän voisi helpomminkin elää, ilman kipuiluja ja raskaita järkeilyjä, mutta samalla tiedän, että minä sitä en voi tehdä.

Ankaran filosofoinnin ohella nautiskelen kesäisestä kaupungista, jossa uutiset jäässä olevista järvistä otetaan vastaan huvittuneen epäluuloisina. Ensimmäiset täällä lukemani kirjat ovat Arto Paasilinnan Hirnuva maailmanloppu sekä kaikki saatavilla olevat Viivi ja Wagner- albumit, mikä kenties kielii ajoittaisesta koti-ikävästä, tai ainakin ylpeydestä ja rakkaudesta Suomea ja sen kulttuuria kohtaan. Olen kuitenkin onnellinen täällä, ja hyvin iloinen siitä, että sain tämän mahdollisuuden. Oleminen Berliinissä tuntuu luonnolliselta, itsestäänselvyydeltä, enkä nyt haluaisi olla missään muualla. Ainakaan vielä ei tunnu siltä, että tämä voisi olla minun elämäni kaupunki, mutta tunteilla on taipumus ailahdella, Helsinkiinkin ihastuin vasta kuukausien päästä.

Opiskelut pääsivät hyvin nopeasti täyteen vauhtiinsa, ja Helsingin rytmiin verrattuna opiskelen leppoisasti. Käyn kerran viikossa trumpetti- ja laulutunneilla, tiistai- ja keskiviikkoaamuisin trumpetistit kokoontuvat yhteen puhaltamaan lämmittely- ja puhtausharjoituksia ja perjantaiaamuisin harjoittelemme pianistin kanssa. Soitan myös talon sinfoniaorkesterissa, ensimmäinen periodi Shostakovitsineen on meneillään ja toinen, työläämpi, on oopperaproduktio kesäkuussa, jolloin esitämme muutaman kerran kaksi hiljattain sävellettyä saksalaista oopperaa. Ilmeisesti kyse on kansallisten traumojen käsittelystä, sillä toinen oopperoista on nimeltään Der Diktator.

Olen erittäin tyytyväinen saamaani opetukseen. Sain lauluopettajan jotenkin kuin ihmeen kaupalla, ilmestyin orvon näköisenä lauluosastolle ja Tuomaksen juuri auto-onnettomuudesta selvinnyt ketjupolttaja-laulunopettaja nilkutti minkä lihassäryiltään pääsi käytävän puhelimeen ja järjesti minulle opettajan ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Opettajani herra Grzymek mulkoilee väsähtäneen näköisenä pianon takaa, mutta puhuu asiaa ja laulamaan päästyämme intoutuu puuttumaan varsinkin ääntämiseen ja äänenkäyttöön, juuri sitä häneltä halusinkin.

Trumpettiopettajani Groth vetää leppoista mutta määrätietoista linjaa opetuksessaan. Hän painottaa erityisesti asteikkojen ja transponoinnin tärkeyttä ja monipuolista harjoittelua metronomin kanssa erivireisillä trumpeteilla. Sain häneltä saksalaisen sivuventtiilitrumpetin lainaksi, sillä suomessa käytettävia pumppuventtiilitorvia katsotaan kierosti, vähän kuin tulisi sähkökitaralla klassiselle kitaratunnille. Varsinkaan orkesteriin ei “jazz”-trumpeteilla ole mitään asiaa. Ei haittaa, Grothin Monke on mainio peli, vain pikkusormi tulee kipeäksi kun ei ole vielä iho tottunut. Olin väärässä luullessani että täällä soitetaan vain orkesteriharjoituksia ja saksalaista musiikkia. Groth puhuu ranskaa ja on hyvin kiinnostunut ranskalaisesta musiikista. Kappaleita soitetaan paljon ja sellaista sävellystä ei olekaan, jossa ei jossain kohtaa voisi käyttää “ein bisschen französisch Vibrato”.

Kaikki opetus on saksaksi, ja alan ymmärtää kieltä jo melko paljon. Ulosanti on vielä heikohkoa, mutta kehityn koko ajan ja minulla on ystäviä, joiden kanssa puhun vain saksaa. No, ystävyys on tosin suureksi osaksi vielä telepaattisella tasolla, mutta pientä ja sievää kommunikaatiota voin jo tällä Hessen ja Schillerin jalolla kielellä harrastaa.

Sosiaalinen elämäni hauskaa ja avartavaa, olen saanut mukavia ja monenlaisia uusia ystäviä, israelilaisia, espanjalaisia ja ruotsalaisia. Pari viikkoa sitten tarjoilimme Janinan kanssa kotonamme herkullisia kylmäsavulohi-hapankorppurullia ja salmiakkia, josta yksi israelilainen sanoi, että “Pahaa” ja toinen “Hyvää, mutta en halua syödä tätä juuri nyt loppuun”. Espanjalaisen Anan mielestä olen iso ja vakava, eksoottinen vaaleatukkainen venäläinen, joka puhuu möreällä äänellä. Hän purskahti yhtäkkiä nauruun ja tokaisi: ”Sinähän hymyilet!”. Kerroin että koulussa eräs luokkakaverini piti sitä ärsyttävänä, että hymyilen koko ajan. Ruotsalaisten Marian ja Linnean kanssa olen kuin kotonani, skandinaavinen yhteisymmärrys on luontevaa. Kun sanoin Linnean vanhemmille olevani suomalainen, sain huvittuneita katseita tyyliin “no senhän nyt näkee ja kuulee jo kilometrin päähän”, enkä ole ihan varma, oliko se kehu vai haukku.

Sunnuntait Berliinissä ovat järjestäen olleet ihastuttavia, ensimmäisen vain loikoilin kotona, kirjoittelin ja kuuntelin kasan levyjä. Toisena sunnuntaina kokoonnuimme Marian, Gailin (Skotlantilainen), Tuomaksen ja Linnean kanssa Prenzlauer Bergiin erääseen kahvilaan, jossa tarjoiltiin monipuolinen itämaishenkinen brunssi. Istuskelimme perimmäisessä huoneessa tyynyjen päällä, pöytä oli vain parinkymmenen sentin korkeudella, aurinko paistoi ikkunasta sisään ja kaikki oli hyvin. Tyynyjä oli paljon, niillä saattoi lojua ja vetelehtiä, eikä ollut kiire mihinkään. Laiskottelimme koko päivän ja kuljimme aurinkoisia, keväisiä katuja pitkin suomea, saksaa, englantia ja ruotsia puhellen. Illalla kävimme entisen Länsi-Berliinin oopperatalossa Deutsche Operissa katsomassa Verdin Aida, joka oli kyllä aivan mainio kokemus. Sopraano (Aida) oli kaunis sekä ääneltään että ulkonäöltään ja valtavan hyvä näyttelijä. Miespääosan esittäjä, Aidan rakastettu ihana prinssi, oli hassu, pieni, lihava ja sopraanoa ainakin kaksikymmentäviisi vuotta vanhempi tenori, joka näytteli jäykästi ja puristi korkeimmat äänet silmät kiinni ja pää punaisena. Ilmeisesti hän oli oopperajohtajan kaveri, ainakaan laulu- tai näyttämötaitojen perusteella häntä ei rooliin oltu valittu. Mutta esitys oli henkeäsalpaava ja sanoisinpa vertaansa vailla, ellen tietäisi että se esitetään tänä kesänä Savonlinnassa. Siinä ympäristössä se on varmasti myös hyvä.

Historia on Berliinissä käsinkosketeltavissa. Tuntuu niin kuin toisesta maailmansodastakin olisi paljon vähemmän aikaa kuin suomessa. Haavat ovat tietysti syvemmät, ja häpeä mittaamaton. Muurin murtumisesta on oikeastikin niin vähän aikaa, että ikätoverini muistavat sen aivan kirkkaasti. Itäpuolella ei ollut tavaranpaljoutta, kenkiä saattoi olla yhdenlaisia, kangasta vain yhdenlaista ja hedelmiä tuotiin kauppoihin silloin tällöin. Sitten kuljettiin samanlaisissa vaatteissa ja kengissä, eikä se lapsen silmin tietenkään mitenkään erikoista ollut. Kaikesta täällä puhutaan avoimesti, ainut tabu on Stasin vakoojat. Sitä salaisuutta moni tulee kantamaan vielä vuosikymmenet, aina hautaan saakka, enkä sitä yhtään ihmettele. Itä-saksan parlamenttitalon (Palast der Republik) julkisivu on ruskeaa lasia, josta näkee ulos mutta ei sisälle. Se henkii DDR:läistä salaperäisyyttä ja on kaikessa kammottavuudessaan kiehtova. Asbestivaurioiden takia se kuitenkin puretaan ja tilalle rakennetaan kopio samalla paikalla ennen sijainneesta barokkilinnasta. En mitenkään itsestään selvästi pitäisi barokkilinnaa historiallisesti kiinnostavampana muistomerkkinä.

Entinen Itä-Berliini on suosittua aluetta nuorten keskuudessa, ja Prenzlbergiä voisi kutsua sen sydämeksi. Talot ovat kauniita, ne ovat osin huonokuntoisia ja siksi halpoja. Yleisin asumismuoto nuorten keskuudessa on kimppakämpät, eli yhdessä vuokrattu kolmen, neljän tai viiden huoneen perheasunto. Jokaisella on oma huone ja koska vuokrat ovat halpoja, 200–300 euron luokkaa, jää olohuone yleensä yhteiseen käyttöön. Aikuisemmat länsiberliiniläiset, eli edustamaani ikäluokkaa edeltävä sukupolvi, ei ole kummemmin innostunut idästä, sillä lännessä on kaikkea mitä ihminen tarvitsee, samoin kuin idässä. Kaupunki oli sen verran pitkään jakautunut, että kaikkea on vähintään kaksi, eläintarhoista ja parlamenttirakennuksista lähtien. Berliini on muihin suurkaupunkeihin verrattuna erittäin tilava ja toimiva. Kaupunkia ei ole rakennettu umpeen, julkinen liikenne toimii moitteettomasti ja jos berliiniläinen myöhästyy pari sekuntia metrosta, hän hymyilee. Tuleehan niitä. Kaupungin ilmapiiri on leppoisa, täällä ei ruuhka-aikanakaan tarvitse suuremmin tungeksia, mikä johtunee siitä että varsinaista keskustaa ei ole. Berliini on monipuolisuudessaan kaupunkiasumista parhaimmillaan. Kulttuuritarjonta on laaja, puistoja ja ravintoloita on joka lähtöön, hintataso on alhainen.

Huumorin kukka on se kaunein, mutta myös tarkimmin varjeltu kukka. Kuluneen kuukauden aikana olen kuullut yhden palveluammatissa olevan henkilön vitsailevan. Tiedän että myös Zoon metroaseman pulla- ja nakkikioskissa on huumorimies töissä, sillä hän kiihotti nauruhermojani toissa syksynä. Nyttemmin on käynyt ilmi, että “Kermaa vai ketsuppia?” kysymys leivosta ostavalle asiakkaalle on hänen vakio-ohjelmistoa. Paitsi huumoria, myös merta jään täällä hieman kaipaamaan.

Viihdyn hyvin asuinympäristössäni, epämuodikkaassa ja hiljaisessa Sonnenallen ympäristössä, pääasiassa täällä asuu lapsiperheitä ja tummat pienet kolmannen polven siirtolaispojat ja -tytöt leikkivät kaduilla ja puistoissa. Vaatekauppoja tai viihtyisiä ravintoloita ei ihan nurkan takaa löydy, mutta yhteydet ovat hyvät ja eksoottisen kansainvälinen ilmapiiri viehättää minua. Hyvää vaihtelua parkkiintuneelle töölöläiselle, jolla kaikki kulttuuri- ja opiskelupalvelut ovat kivenheiton päässä.

Jokunen viikko sitten jouduin tilanteeseen, jossa norsu osoitteli minua kärsällänsä. Pelkäsin että hän sinkaisee sieltä kiven tai hiekkaa tai räkää tai valtavat määrät vettä, mutta eipä tullut mitään. Berliinissä missä tahansa voi nähdä mitä tahansa, kuten kaupungin suurimman rautatieaseman vieressä elefantin. Näin ensimmäistä kertaa myös orangutangin ja seepran. “Etkö ole koskaan ennen nähnyt norsua?”, kysyivät israelilaiset Avi ja Liram myöhemmin. No en, eihän suomessa ole norsuja. “Eikö?”. Nauratti ihan tolkuttomasti, mitä ihmettä norsut suomessa tekisivät, saunoisivat ehkä?

Vapun vietimme vaihto-opiskelijaporukalla Dresdenissä, ihmeellisen epäuskottavassa kovan onnen kaupungissa. Kaikki rakennukset vanhassa kaupungissa ovat korkeintaan 40 vuotta vanhoja, sillä toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä linnat ja kirkot rakennettiin entisen näköiseksi. Kaupunki on vähän kuin Disneyland, heijastus jostain saavuttamattomasta. Oopperatalon kohdalla olin tosin ratkaisusta ihan innoissani, sillä akustiikka on loistava ja sali täynnä kiehtovia maalauksia ja viitteitä näytelmiin ja oopperoihin. Kuuntelimme Bergin Wozzekin ja olin haltioissani, ooppera on sävelletty vaiheessa, jossa vuosisatojen kehitys renessanssista romantiikkaan oli saavuttanut lakipisteensä ja oli pakko alkaa etsiä täysin uutta sävelkieltä. Tuloksena oli yleisöä kosiskelematon järjestyksen sanelema sävellystekniikka, jota kuunnellessa tuntuu kuin aivonystyrät kävisivät parijonossa pitkin päätä (positiivinen tunne).

Lähden parin viikon päästä Toscanaan, Roomaan, Firenzeen ja Venetsiaan katsomaan serkkuani Mirjaa ja Italian ihmeitä. Muuten suunnitelmissa on täyttä elämää, opiskelua, yksi sinfoniakonsertti ja todennäköisesti parikymmentä tuntia oopperoissa ja konserteissa istuen, ei tätä konserttimusiikin korkeaa tasoa meinaa köyhä musiikinopiskelija käsittää alkuunkaan täällä suuressa, vanhassa maailmassa. Kaikkea hyvää!

Terveisin, Markus

P.S. Perheuutisia: Täällä on menty kihloihin. Janinan vasenta nimetöntä koristaa timantilla varustettu upea hopeinen sormus. Poikaystävänsä Rene tuli Suomesta vierailulle ja ei aikaakaan kun 05.05.05 klo 05.05 alkoi heidän taipaleensa kohti avioliiton satamaa!